Valmis ja virheetön

15.10. XXXX
Olen 100 km Oulusta. Äiti on soittanut kahdesti, humalassa. Alkumatkan ilo matkalla olosta alkaa muuttua paniikiksi. Olin hullu, kun lähdin rahattomana. Toivottavasti äiti selviää edes vastaan.

19.30 istun linja-autoaseman baarissa. Äiti oli ilmeisesti sammunut. Sain sen vihdoin kiinni kun olimme tulossa tänne sitä etsimään. Se ei edes tiennyt missä se on. 

Kun kaikki alkaa katastrofaalisesti, on helpompi suhtautua tähän. Taas pettymys joka todistaa äidin epäluotettavuuden. Täytyy ottaa tämä seikkailuna. Ainakin turhat odotukset rapisee. Vaikka olen pettynyt, se ei kaada minua, olen valmis kohtaamaan humalaisen äitini sellaisenaan.

Tänään oli todella mukava herätä ja lähteä matkalle. Vaikka tämä ei suju käsikirjoituksen mukaan, on mukava olla poissa, vieraassa puolitutussa kaupungissa. Tiedän etten kohtaa yhtäkään tuttua ja se itsessään on vapauttavaa. Olen vähän hermostunut, mutten paniikissa. Toivottavasti se ei ole sammunut uudestaan.

18.10. XXXX
Äiti oli sammunut autoon. Yksi pikkuserkuistani oli ollut lähdössä kotiin ja vastasi äidin kännykkään ja haki minut Oulusta. Nukuin yöni sen äidin tilalla ja aamulla heräsin siihen, kun lehmä ammui ikkunan takana. Äiti soitti yhdentoista maissa ja menimme Kiiminkiin. Eivät olleet ajokunnossa.

Äiti oli turvonnut ja krapulainen. Kävimme kuitenkin Juuvalla ja enon luona. Illalla saunoimme ja äidin mies oli jo niin humalassa, ettei sen puheesta saanut selvää. Se puhui veljestään, joka tuli haulikon kanssa sisään riehumaan. Seinällä roikkui haulikoita. Sain kamalan hysteerisen itkukohtauksen, ennen kuin nukahdin. 

Aamulla mies oli uudessa kännissä kun heräsin yhdeksältä. Joku niitten ryyppyporukasta oli kuollut yön aikana. Kamala reissu. Olin aivan poikki, kun pääsin kotiin. Väsytti ja oksetti, luultavasti pelkkä henkinen paine. Joku oli hillunut tässä päässä. Jättänyt ulko-oven auki ja kissa oli päässyt rappuun. Olin ihan voimaton ja itkin vaan. En jaksanut olla edes vihainen. Aamulla talonmies toi avaimen, se oli löytynyt kadulta.

Ei tämä onnistu. En tule koskaan saamaan äidiltä sitä mitä vaille olen jäänyt.

---

Kaikesta on aikaa. Äidinkin kuolemasta tulee tammikuussa kymmenen vuotta. Kaivelen menneisyyttä, vaikka soisin sen olevan mennyttä jo pysyvästi. En usko, että menneen kuopiminen tähän käsille muuttaa paljoakaan, mutta se pyyhkii bunkkerin ikkunasta pölyä pois. Auttaa auttamaan tätä lasta kaivossa ja pakkaamaan paljon turhaa painolastia pois. Ja näen ehkä selvempinä edistymiseni tai sen, mitä toistan tajuamattani.

Minussa on paljon hyvää, enkä ole sen vähemmän oikeutettu olemassaolooni kuin kukaan muukaan. En kaipaa vähemmän rakkautta tai vähemmän silityksiä kuin kukaan muukaan. Kaipaan niitä nytkin niin paljon, etten voi ottaa vastaan pienintäkään myötätunnon tai rakkauden elettä puhkeamatta itkuun.

Hylkääminen, jatkuva pelko, kuolema, osattomuus ja rakkaudettomuus tuntuvat niin omilta, että niistä on vaikea päästää irti. Ne ovat tässä taas. Ihan käsillä ja iholla yhä. Olen korjannut paljon, parantunut paljon. Mikään ei ole tehnyt minusta vahvaa, mutta sellaisen kuilun juurella keikkujan kylläkin, joka toistuvien pohjakosketusten jälkeen lähtee taas keikkumaan. Haluan pois siitä reunalta ja olla rauhassa. On myös rakkaus, luottamus, sinnikkyys, sanat ja arki, joiden tuomien tunteiden kanssa on elettävä. Omien virheitten toistamisen ymmärtämisen autuus ei ole autuutta, se on vain kerta kerran jälkeen viiltävämpää kipua. Mutta kivun parantuessa on taas hetken aikaa kokonaisempi. Minä olen kokonainen heti kun kuolen. Valmis ja virheetön.

Äiti (se äiti, joka on enimmäkseen ollut äitinä minulle) soitti eilen. Ei löytänyt blogille, joten oli pakko soittaa, koska äidit aavistavat kun kaikki ei ole kunnossa. Äiti muistutti mitä hyvää olen saanut aikaiseksi. Kertoi esimerkkejä käyttämistään esimerkeistä, joissa minä olen pääosassa. Kaikki se taide, sanat ja lapsikin. Miten paljon olen antanut muille.

Olen perusasioiden äärellä. Niitä ei voi etäyttää avaruuteen asti. Lapselle on tehtävä ruokaa, vaikka se murisisi päivät läpeensä. Työt on tehtävä lapsia kuunnellen, vaikka tekisi mieli kivettyä. Oppimiskeskusteluissa on käytävä, vaikka päässä olisi rakkauden kokoinen aivovamma. Kahvia on juotava.

Olen perusasian äärellä. Kaipaan miestä. Täytyy mennä avaruuden laitamille ennen uunilohta ja itkeä siellä rauhassa, jos tänäänkin meinaa syödä. Kaipaan yhteyttä, sanojamme, rakkautta ja miehen ääntä. Toivon että mies puhuisi minulle vielä. En voi huonosti siksi, että olen avautunut ja rakastanut. Minä vain teen niin.

Ei sen kummempaa. Kissa narskuttaa ja maiskuttaa unissaan. Astuin vahingossa sen hännälle. Toisen kynsikkään peukalokiilan silmukat on nostettu apulangalle.